Mummoja ja pappa

4.5.2001
Tämä on merkkipäivä. Kuura kääntyi itse, täysin omin avuin, selältä mahalleen. Vielä eilen jalat oli niin kippurassa, ettei käännös onnistunut. Me tietysti pökitään Kuuraa kääntymään, kun neuvolatarkastus lähenee... Ei, kyllä tämä kolmas on saanut kasvaa paljon huolettomammin kuin eka. Hyvä, että edes huomasin tätä käännöstä. Olin nimittäin Suoma-mummon( anoppini) kanssa puhelimessa ja siellä se Kuura-boy yksikseen ähräsi pirtin lattialla. Ja kääntyi lihapukin alle! Sitä en kertonut edes Iisakille.

13.5.2001
Yleensä äitienpäivänä, kuten muinakin päivinä, jolloin on pakko olla hauskaa, olen ollut joko itse kipeä, lapsi kipeä tai muuten vain mälsää.
Viime äitienpäivänä sain Iisakin takaisin Nepalista puolentoista kuukauden retkeltään(työ!). Odotimme häntä Espoossa, ja Lumi antoi isälle koko suukkovarastonsa. Kuurasta tuleva isä sai tiedon sähköpostilla Nepaliin. Oli Kathmandun nettikahvilan koneet pimenneet, kun Ii oli rummuttanut innoissaan pöytää.
Suoma-mummo kyllä epäili, miten Ii voi olla tulevan lapsen isä, kun on toisella puolella maailmaa. Mutta nykyään kaikki on mahdollista!

Oma äitini kertoi äsken puhelimessa, että nyt hän saa onneksi levätä. Silloin, kun me lapset olimme jaloissa, niin ei kerennyt kuin hätäisesti syöttää lapset ja navettahommat kutsuivat taas.
On se ollut paljon rankempaa elämä silloin. Vaipatkin äiti pesi avannossa!  Ei tainnut olla mielessä, että kukahan minä oikein olen, yksilönä. Ehkä herääminen tällaisten kysymysten esittämiseen onkin eri sukupolven juttu. Äitini aikaiseen elämään verrattuna meidän nykyisten äitiyslomalaisten elämä on piece of cake.
Taidanpa ottaakin.



25.5.2011

Niin se aika vierii. Nyt ei ole enää mulla äitiä, eikä anoppia. Appikin meni toisiin maisemiin talvella.
Onneksi tuli vietettyä aikaa heidän kanssaan aina, kun se oli mahdollista. Välimatkat kun olivat melkoiset, toiseen mummolaan 400 km ja toiseen 900 km. Eilen oli Iillä perunkirjoitukset. Viimeiset semmoiset.
Jännä, kun sitä ei millään oikein tajua, että heitä ei enää ole. Saa monesti itsensä kiinni ajatuksesta, että nyt täytyy soittaa ja kertoa joku juttu, lähinnä lapsiin liittyviä, mummoille ja papalle.
Ikävä tulvahtaa aina joskus mieleen, kostuttaa silmät. Aivan yhtäkkiä, varoittamatta.

Kolmen vuoden sisään on tapahtunut paljon myös muita muutoksia, joten asiat ovat vähän sikinsokin päässä. Ehkä siksikin otin nyt aikaa kirjoittaa, selventää itselleni, missä elämäni on.
Pirjo