Ajattelija

15.5.2001
Tänään teimme Lumin ja Ukon kanssa retken koskenniskalle. Siellä juteltiin.
Ukko, 3v. tahtoo isona rakentaa lentokoneen ja olla taitolentäjä, ja lentää Kreikkaan ja takaisin. Ja olla metsästäjä. Mietittiin, että voi olla monta asiaa yhtä aikaakin.
En malttanut olla kysymättä, että mitäs minä olen. Lumi, 5v. vastasi:" Sinä olet ajattelija."

16.5.2001
Iisakki töissä, mutta nyt kotona töissä. Viime päivät ollut siis täällä kotona töissä, ja silloin hän on vähän niinkuin puoleksi saatavilla, että esim. voi sanoa, että jätän Kuuran kuistiin nukkumaan ja oven auki toimistoon, ja lähteä itse huilimaan hetkeksi.
Eilen illalla, kun olin saanut iltavilliinnyksen rauhoitettua iltakarjunnalla( mikä psykologisesti oivallinen lastenkasvatuskeino!), Lumi sanoi:" Pitäisiköhän sinun, äiti, nyt lähteä latautumaan. Kyllä me ootetaan tässä, jos sinä käyt latautumassa."
Tarkoitti tuota harjupaikkaa, mistä näkyy ja kuuluu erämaakoski. Siellä se on. Minun paikkani.
Kerran, kun karkasin, niin löysivät minut sieltä.
Pirjo, 31v.



24.5.2011
Minulla ei ole nykyisin koskaan tylsää itseni seurassa. Mutta eikös se näin pitäisi ollakin? Kenen seurassa sitä viihtyisi, jos ei itsensä?

Tolle aloittaa Läsnäolon voima-kirjan kertomalla tarinansa. Miten hän heräsi eräänä aamuna, 29 vuotiaana, täydellisen kauhun vallassa.Kaikki tuntui vastenmieliseltä ja merkityksettömältä. Ja kaikkein vastenmielisin oli oma olemassaolo. Olemattomaksi tulemisen halu oli voimakkaampi kuin halu elää.
" En voi elää itseni kanssa," toistui hänen päässään. Yhtäkkiä hän tiedosti, miten kummallinen tuo ajatus oli. " Olenko minä yksi vai kaksi? Ellen voi elää itseni kanssa, täytyy olla kaksi minää. `Minä´ja `itse´, jonka kanssa `minä´ ei voi elää.

Ajattelin tuota eilen odottaessani autossa Iisakkia.
Yhtäkkiä tuntui kuin silmät olisivat auenneet. Näin kaiken toisin. Kaikessa oli läsnä kauneus ja elämä. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, koska se oli jotenkin koko minuuden mullistava tunne. Ehkä rakastuminen tai uskoon tuleminen voisi olla jotain samankaltaista.
Elämä, koko olemassaolo tuntui äärimmäisen hienolta. Fyysisesti tunsin hienoista kuumuuden tunnetta nousemassa selkärankaa pitkin ylöspäin.
Ja kaikki tapahtui siinä kunnantalon seinää tuijottaessani!

Ja niinkuin Tollekin kirjoitti, pelko oli poissa. En ollut kyllä edes tiennyt pelänneeni. Ehkä se ei ole oikea sana, mutta itseasiassa se on juuri se oikea sana. Pelko.

Tuo valaistumisen tai aukeamisen tunne hälveni pikkuhiljaa, mutta jäljen se jätti. Siinä oli kyse siitä, että
miten minä haluan elämääni elää. Ja siitä, että on avautunut suurenmoiseen energiaan, ollut osa tätä kaikkea suurta. Ja nimenomaan energian tasolla, ei ajatuksen , järjen, loogisuuden kautta. Eikä tunteen. Tunteet ovat jotain paljon pienempää.
Oli kyse jostain, mitä me olemme olleet ennen syntymistämme ja mihin me palaamme kuoltuamme. Ja näköjään, mitä me voimme olla myös eläessämme.

Että semmoista eilen, lehtien puhkeamisen aikaan.
Pirjo, 41v.

ps. Eat, pray,love-kirjassa on sama teema!